Belfieiden Tarina

Vihaajat vihaa. Team Tuwwi aikoo vain vilkuttaa takaisin.

Älkää ymmärtäkö väärin - emme ole ylimielisiä, vaan ylpeitä omista saavutuksista, joiden eteen olemme tehneet tajuttoman työn, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Sanotaan, että kuvat puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä tapauksessa pieni alustus on ehkä tarpeen.

Meillä on paljon yhteistä ja sama koskee valitettavasti myös historiaamme. Tai, ei ehkä pitäisi sanoa että valitettavasti, sillä taustamme ovat tehneet meistä sen keitä me ollaan tänä päivänä. Vahvoja sekä itsevarmoja, kiitollisia, siunattuja sekä onnellisia. Molemmilla meistä on siis syömishäirötausta ja aiomme nyt kertoa omat tarinamme.

HUOMIO HUOMIO kuitenkin ennen sitä !!

Seuraavien tekstien ja kuvien EI missään nimessä ole tarkoitus motivoida ketään laihduttamaan. Tavoitteenamme on nimenomaan näyttää syömishäiriön todellinen karu puoli. Älkää siis hyvät ihmiset missään nimessä ihannoiko näitä järkyttäviä kuvia.

Saikku:

S: Yllä löytyy ehkä kaamein kuva musta, mitä on olemassa. Oli kesä 2010, jolloin syömishäiriöni oli ehkä pahimmillaan. Mummini sekä isoisäni kuolivat 2008 lyhyellä aikavälillä, mikä vaikutti niin omaniki kuin vanhempieni mentaliteettiin ja kotona ei enää asiat luistanutkaan, kun masennusta oli niin paljon ilmassa. Vanhemmillani alkoi mennä huonosti, sattui ja tapahtui todella ikäviä asioita ja vanhempani sitten erosivat juuri ennen syntymäpäiviäni 2009.

Kotona alkoi olla todella vaikeaa. Vanhempani olivat kauheissa riidoissa ja yhtäkkiä äitini oli saamassa vauvaa uudelle miehelle. Huoltajakiistoja sekä negatiivistä ilmapiiriä ihan liiaksikin. Olin herkkä ja ujo nuori, kaiken lisäksi koin huonoa itsetuntoa koulukiusaamisesta: milloin juuristani, milloin hyvästä koulumenestyksestä, milloin jostain ulkoisesta tekijästä. Olin hyvin vetäytynyt ja epäsosiaalinen. Kun kaikki alkoi kaatua ympärilläni, ainoa tapa saada kontrolli asioihin oli syömisen hallinta ja niin vähitellen painoni tippui. Voin huonosti, eikä mikään tuntunut olevan hyvin. Joskus saattoi olla syömättömiä päiviä, joskus mentiin vaan leivällä tai muutamalla palalla suklaata. Ruoka ei maistunut. Pienimmilläni painoin 44kg, jolloin mua oltiin lähettämässä nuorisopsykiatriseen. Silloin mulla naksahti ja alkoi muutoksia tapahtua. En voinut hyväksyä, että oikeasti olisin niin huonossa jamassa ja halusin korjata tilanteen.

Pikkuhiljaa aloin avautua asioista ympärilläni oleville ihmisille ja vihdoin tuntui, että joku oikeasti kuuntelee ja välittää. Avautuminen auttoi paljon, ja pikkuhiljaa löydettyäni oikeat ihmiset elämääni, alkoi itsetunto kohentua. Ja olen kyllä kulkenut melkosen tien tähän pisteeseen, huhheijaa, kun katseli noita vanhoja kuvia ja kun mietin, missä tilassa olen henkisesti joskus ollut :D :S

Anyway, mun syömishäiriöt eivät jääneet tähän, vaan ne tekivät paluun keväällä 2014 bulimian muodossa. Jotenkin mulla oli kaikesta liikaa paineita ja ahdistusta, mikä altisti sitten jälleen syömisen kontrolloimiseen. Kun tuntui, että söi liikaa, ruoka nousi ulos. Pikkuhiljaa se meni sitten siihen, että ahmin tahallaan suuria määriä kaikkea paskaa, jonka sitten oksentelin pois. Apua hain itse sitten työterveyshuollon kautta ja pääsin puhumaan syömishäiriöklinikalle. Lisäksi personal trainingin alettua Miss Helsinki -kisassa, sain rotia hommiin, kun sai tietää miten oikeasti kuuluisi syödä, jotta saisi treenistä kaiken irti. Ylä- ja -alamäkiä tuli kohti loppuvuotta, mutta nyt voin rehellisesti sanoa, etten muista milloin olisin viimeksi oksentanut ♥ Painoakin on tällä hetkelle 57kg, mikä on suurin painoni, mutta olen kyllä parhaimmillani, ellei lasketa tätä päivän päätteksi syntynyttä bulkkimassua XD ♥

Taru: 

T: Päätin valita tähän ihan kunnon kollaasin, jotta sinne asti välittyisi mahdollisimman aito kuva kaikesta mun kokemasta. Ja tää on muuten eka kerta, kun julkisesti kirjotan tätä tarinaa, joten tunteet voi nousta pintaan :(

Eli kaikki alkoi siitä, kun muistaakseni 2010 lopetin rakkaan harrastukseni - joukkuevoimistelun. Olin harrastanut sitä 10 vuotta. Tai oikeastaan en voi kutsua sitä harrastukseksi, vaan koko elämäkseni. Annoin sille kaikkeni, ja kaikki pyöri aina sen ympärillä ! Olimme hiton taitava joukkue, ja olin tottunut olemaan erittäin hyvä, ellen täydellinen. 

Yhtäkkiä se kaikki vaan loppuu. Paniikki iskee, kun ei ole enää jokapäiväisiä treenejä, tai viikonlopun kestäviä kisamatkoja. En tarkkaan muista pelkäsinkö lihoavani, vai mikä sai mun ajatukset sekaisin. Mutta kuitenkin, muistan viettäneeni kuntosalilla piiitkiä aikoja, jopa 4 tuntia kerrallaan. Pikkuhiljaa laihduin, ja aloin pitämään yhä hoikemmasta kropastani. Laihduttamisesta tuli pakkomielle. Itse salitreenin aloittaminen ei tullut kuuloonkaan, ennen kuin olin kuntopyöräillyt ensin tunnin ja siihen vielä lisäksi juoksumatolla 30 min. Aloin myös jättämään aterioita väliin.

Silloinen poikaystäväni alkoi huolestumaan, ja kehotti mua hakemaan apua. Tein työtä käskettyä, ja sain lähetteen Syömishäiriö Poliklinikalle. Kävin siellä aina silloin tällöin juttelemassa hoitajani kanssa, kunnes kesällä 2011 pelkkä juttelu ei enää riittänyt. Poikaystäväni oli nimittäin silloin juuri lähtenyt armeijaan, ja olin siitä hyvin surullinen. Se taas pahensi anoreksiaani, ja siinä sitten oltiin. Painoin muistaakseni 43kg, kun mut laitettiin ensin Poliklinikan päiväosastolle hoitoon. Pääsin hoidosta siis aina iltapäivällä pois, joten mullahan oli illat hyvin aikaa juosta lenkkiä. Hoitajat ihmettelivät, kun paino vaan laski, vaikka sillä ruokavaliolla olisi pitänyt nousta 0,5kg viikossa. Niimpä ne sai mut kertomaan totuuden iltalenkkeilyistä, joten mut siirrettiin kokoaikaiselle vuodeosastolle. Paino nousi kilon viikossa, suunnitelmien mukaan, ja olin siitä niin ahdistunut, että keskeytin hoitojakson kuukauden jälkeen. 

Äiti oli niin vihainen, etten hoitanut itseäni kuntoon. Lupasin yrittää noudattaa osastolta saatua ruokavaliota, mutta jotenkin ihmeellisesti mun kunto romahti täysin 2012 alkuvuodesta. Millään muulla ei ollut väliä, kunhan olin mahdollisimman pieni, laiha ja alipainoinen. Painoin enää 39kg, kun mut pakotettiin osastolle, taas. Tavallaan olin helpottunut hoitoon pääsemisestä, sillä muistan olleeni niin LOPPU ! En jaksanut enää tehdä mitään, edes syödä, vaikka en tuntenutkaan enää nälkää. Muutin siis taas osastolle hoitoon, kunnes tein keskeytyksen jälleen sen kuuluisan kuukauden jälkeen. Ja ette ikinä usko mikä tällä kertaa oli syynä.. välipalalla tarjoiltiin MAITOSUKLAAVANUKASTA. En siis kertakaikkiaan millään suostunut syömään sitä. Soitin ensin itkien äidilleni, että aion lopettaa hoidon. Sen jälkeen soitin poikaystäväni hakemaan mut sieltä välittömästi pois ! 

Nauran ihan ääneen nyt, kun kirjotan tätä :D Kuinka hölmö sitä on voinutkaan olla ! 

Mutta niin, osastolta päästyäni olin niin vihainen koko anoreksialle, että halusin vaan parantua. Pakotin itseni syömään kokoajan enemmän ja enemmän, sekä taistelin mieltäni vastaan ainakin puolen vuoden ajan. Sen jälkeen alkoi helpottamaan, ja pikkuhiljaa aloin saamaan taas terveitä ajatuksia päähän. Aloin jopa pitämään normaalipainoisesta kropastani, ja yhtäkkiä huomasinkin rakastavani isompia pakaroitani. 

Tällä hetkellä voin sanoa olevani täysin terve. Mitä isompi pylly, sen parempi ;)

TeamTuwwi: Toivomme voivamme auttaa tällä postauksella niitä, jotka painivat ehkä samanlaisten asioiden kanssa ja meille voi aina laittaa meiliä osoitteeseen teamtuwwi@gmail.com. 

Toivomme tällä postauksella myös voivamme osoittaa, miksi olemme erityisen ylpeitä pyllyistämme  ;)

Pusuja, 

TeamTuwwi